18.2.2008

Aatsinki - Case Closed (Valtteri)

Raportoinpa nyt myös omalta osaltani matkaa.

Kun saimme matkalaiset kokoon ja olimme Napapiirin Shellillä valmiita lähtöön, fiilikset eivät ehkä olleet ihan siitä pelokkaimmasta ja odottavimmasta päästä. Lienee totuudenmukaista sanoa että seuraillessani muiden väsymyksen tasoa siinä vaiheessa mietin jo että pitäisikö reissua lykätä. Päätin kuitenkin että what the hell, tähän pisteeseen ollaan päästy niin totta mooses me reissu toteutetaan. Kello oli hieman yli kymmenen kun auto vihdoin starttasi kohti Aatsinkia.

Matka sujui rattoisasti musiikkia kuunnellessa ja Hannan etupenkin friikkailun tarttuessa myös itseeni pikkuhiljaa kilometrien taittuessa. Omalta osaltani koko matkan kuitenkin lähinnä kuskina huolestetutti paikan löytyminen, meillä kun ei ollut tarkkaa tietoa talon sijainnista. Kemijärven kohdalla pysähdyttiin kahvilla paikallisella huoltoasemalla ja siinä vaiheessa vasta alkoi paljastua kaikille että nämä tulisivat olemaan viimeiset kahvit ennen paluutamme Rovaniemelle. Sallassa kun ei tietojemme mukaan 24h-huoltoasemaa ollut ja Kemijärven asemakin menisi klo 24 kiinni. Energiajuomaa ja suklaata kuitenkin oli mukana, joten no hätä.

Pysähdyttyämme Sallassa paikallisen Postipankin edessä tokaisin että tästä alkaa sitten matkan mystinen ja epämääräisin osuus. En osannut odottaa että ihan sellaisiin mystisyyden asteisiin päästäisiin mihin lopulta päädyimme. Käännyttyämme Aatsingintielle aloin vahtaamaan tien molempia puolia etsien merkkejä kohteestamme ja hiljaa sisimmässäni kirosin ajatusta lähteä koluamaan jokaikinen kärrytie matkan varrella mikäli emme taloa helpommin löytäisi. Hämmennys oli suuri ja pelko alkoi itää sisällä kun saavuimme osuudelle tiestä jota ei oltu selvästi käytetty/aurattu ainakaan viikkoon ja ainoa merkki edellisestä kulkiasta oli kissan/koiran jäljet lumisessa tiessä. Eipä aikaakaan kun vasemmalla puolen tietä paljastui keskeltä aukiota rakennus ja samalla hetkellä kun ihmiset sen näkivät, ei kenelläkään ollut epäilystäkään siitä ettemmekö olisi löytäneet oikeaa taloa.

Pienen etsinnän jälkeen löysimme tien talon pihaan asti(!), jota ilmeisesti paikalliset aura-autot olivat käyttäneet lumen kasaamiseen tai auton kääntämiseen. Istuttuamme sitten siinä rapistuneen ja autioituneen rakennuksen pihassa pysäytetyssä autossa mietimme retken järkevyyttä aivan uusin silmin. Siinä se jökötti kammottavana ja HYVIN hylättynä. Keräsimme rohkeuden ja taskulamput ja lähdimme etsimään mahdollista sisäänpääsyreittiä. Kaikkien ovien ollessa lukittuina päädyimme ajatukseen kokeilla sisälle ensimmäisen kerroksen parvekkeen kautta. Ninjailtuani parvekkeelle ja huomatessani oven toisen ikkunaruudun olevan rikottu, tajusin että tämä olisi meidän sisäänpääsymme. Siitäkin huolimatta oven nytkähtäessä auki pienen yrityksen jälkeen saatoin toivoa että ovi ei olisi auennut ollenkaan.

Itse rakennuksessa oli juuri sitä mitä olinkin pelännyt: pitkiä käytäviä, paljon huoneita ja tavaraa. Paljon tavaraa. Aina kun vain mahdollista, tiirailin oman - siinä vaiheessa hävettävän pieneksi paljastuneen - taskulampun valossa käytäviä ja odotin milloin se Setä punaisessa sadetakissa hyökkäisi jostain taaksemme jättämistä ovista. Niin ei kuitenkaan käynyt ja säilytin mielenterveyteni. Paikalta löytyi kuitenkin hyvin paljon muuta mystistä ja kammottavaa materiaalia aina vanhoista lehdistä ja lasten vaatteista pinnasänkyyn ja rikottuihin leluihin asti. Itse koin kaikista ahdistavimmiksi paikoiksi vessat ja pesutilat kiiltävine kaakeleineen.

Saatuamme koluttua läpi keskikerroksen, yläkerran, vintin ja kellarin, suuntasimme melko ripein askelin takaisin autolle. Kokosimme itsemme siellä ja päätimme lähteä kotia kohti. Kello kuitenkin oli jo lähemmäs neljä tuossa vaiheessa. Jätimme talon taaksemme suhteellisen helpottunein tunnelmin ja ainakaan itse en edes vilkaissut taakseni kun auto suuntasi takaisin kohti sivistystä. Paluumatka sujui melko unisissa tunnelmissa ja seitsemän aikoihin Napapiirin Shellillä pysähtyessämme oma sänky oli jo kirkkaana mielessä. Vaikkakaan ainakaan itse en unta saanut ennen kuin kello löi 12.

Kaikenkaikkiaan selvisimme retkestä mystisen vähällä sanityn menettämisellä vaikka hypähtelimmekin jokaisesta pienestä rasahduksesta, jonka joku meistä vahingossa sai aikaan. Itse koin erityisen mahtavaksi asiaksi informaation paljouden mitä pystyi päättelemään talosta löytyneistä papereista, kirjoista ja muista tavaroista. Oli mukava tajuta että niiden kautta sai oikeasti tietoa paikan historiasta, joskaan ei ehkä aivan eksaktia informaatiota. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, jos kiinnostaa leikkiä mielenterveytensä kanssa. Joskin ehdotan kaikille innokkaille vierailijoille käymään paikalla talvella (tai ainakin muuten vain pimeän aikaan) ja ottamaan mukaansa hengitys-suojaimia mikäli homeiset kellarit tuottavat vaikeuksia.

EDIT: Lisähuomautuksena: Emme saaneet sähköjä päälle rakennukseen. Kaikki sähkökaapit olivat kyllä kytketty Off-asentoon, mutta johtuen sähköjohtojen epämääräisestä kunnosta, emme lähteneet edes yrittämään sähköjen toimivuutta.

1 kommentti:

Villew kirjoitti...

Hello, tässä vaiheessa on syytä todeta, että ko. talo on toiminut koko ajan vanhainkotina. Ei siis lainkaan kouluna tai mielisairaalana. Vanhainkoti siirrettiin 1993 Sallan keskustaan Hopeaharjuun. Sallan rakennuskantatiedosto löytyy netistä ja siellä kerrotaan tarkasti talon vaiheet. Se on arvioitu merkittäväksi rakennuskohteeksi, mutta on ikävä kyllä pääsyt yksityisomistuksessa rapistumaan pahasti. Siihen kaavailtiin vielä 2000-luvun alussa matkailutoimintaa.

T. villeweeti@gmail.com